Arkea Ahmedabadissa

Lehmä yllätti vihannesmyyjän. Myös koira hyötyi.

Tuoretta tomaattia kelpaa märehtiä.

Asusteltuani täällä Ahmedabadissa kaksi kuukautta, olen sopetunut toisiin asioihin vähän paremmin ja toisiin ehkä vähän huonommin. Aloitetaan vaikka eläimistä. Koirat, kissat, apinat, vuohet, norsut, kamelit, myös hevoset, joskus aasit sekä puhvelit ja tietysti  lehmät tuovat väriä arkeen. Kaikkia näitä on nimittäin mahdollista kohdata työmatkallani. Puhun tietysti omasta arjestani, paikalliset ovat näihin tottuneet. Vaikka kyllä myös paikalliset kiinnittävät huomiota apinaveijareihin ja olosuhteiden pakostakin valtaviin pääkatua tallusteleviin elefantteihin. Itse olen jo lähes täysin tottunut lehmiin, mutta apinat ja norsut jaksavat kyllä herättää kiinnostusta. Ahmdebadin apinat ovat väriltään kauniin harmaita ja isoimmat urosapinat yltävät aikamoisiin mittoihin. Omalla asuinalueellani Fatehpurassa ja myös omalla parvekkeellani sekä sen lähipuissa näitä karvaisia kavereita näkyy harva se päivä. Ja mukavaahan niiden touhuja on seurailla, tarpeeksi etäältä. Vaikka intialaiset yleensä pitävätkin näistä pyhistä eläimistä, tiedetään niiden myös muuttuvan helposti agressiivisiksi ja aiheuttavan joissain kaupungeissa mittavia tuhoja. Onneksi oman pihani apinat ovat olleet melko rauhallisia. Nostan silti pyykit sisään kuivumaan jos lähden kotoa.

Asun vuokralla mukavan perheen luona kohtuullisen matkan päässä toimistolta, jossa työskentelen. Varsinainen vuokraemäntäni on vanhempi leskirouva, joka asuu taloa poikansa perheen kanssa. Vuokraemäntäni ei puhu juuri englantia, mutta silti olemme onnistuneet käymään monia intialaiseen ruokakulttuuriin ja ruuanlaittoon liittyviä keskusteluja. Myös uskonto on puhuttanut meitä. Hänen miniänsä taas on toiminut neuvonantajanani lukemattomissa tilanteissa ja lähes päivittäin tämä perhe joutuu vastailemaan kysymyksiini kuten: Paljonko on appelsiinien hinta tällä hetkellä? Entä tällä hetkellä? Mistä saa ostaa curdia (jogurttia)? Mikä on se ja se gujaratiksi? Mikä hedelmä tämä on? Onko tämä hedelmä? jne. Miniä on nyt myös alkanut virallisesti opettaa minulle gujaratia ja pidämme tunteja 2-3 kertaa viikossa. Tosin hän on ollut viime aikoina hyvin kiireinen sillä tyttärien koeviikot (final exams) lähestyvät ja tämä vaatii vanhemmilta osallistumista heidän opiskeluunsa. Usein lasten kanssa opiskelu vie miniän illoista suurimman osan.Vuokraani kuuluu aamiainen ja illallinen talossa, joten illallisaikaan tulen yleensä viettäneeksi aikaa myös isäntäperheeni kanssa. Heidän nuorempi tyttärensä (5-6v) tykkää hapankorpuista ja salmiakista tai sitten hän on vain erittäin kohtelias ja hyvin kasvatettu. Itse taas olen kääntymässä liiallisen sokerin käytön ystäväksi kuin huomaamattani. Gujarat on tunnettu makeista herkuistaan. Ja sokeria lisätään kaikkeen puurosta jogurttiin ja hedelmiin. Väriä arkeen tässäkin.

Apinat pihalla.

Väriä ei puuttunut myöskään viime viikon lopun kriketin world cupin finaaliottelusta, jossa Intia voitti Sri Lankan käsittääkseni melko jännittävässä pelissä (katsoin kyllä neljä tuntia kahdeksantuntisesta ottelusta). Kriketti on täällä, uskaltaisinko sanoa, pyhä asia. Itse olen vihdoin myös oppinut ymmärtämään ainakin olennaisimmat säännöt tästä herrasmiesten pelistä, mikä onkin melko tärkeää kulttuurillista tietoa ja mahdollistaa moneen keskusteluun osallistumisen. Intian joukkueella on myös oma Teemu Selänne, Tendulkar, joka ei ollut voittanut world cupia kertaakaan, mutta nytpä voitti. Intian voiton jälkeen juhlat jatkuivat kaduilla yömyöhään ihmisten huutaessa, vislatessa ja tanssiessa autojen katoilla. Tosin melkein yhtä suuri karnevaali pantiin pystyyn kun Intia voitti Pakistanin semifinaaleissa.

Asiat joihin sopeutuminen on vähän vaikeampaa, ovat tietysti niitä ikävämpiä asioita. Liikenteen rytmiin olen jo tottunut enkä ajattele enää kuolemaa tietä ylittäessäni, mutta liikenteen saasteet, pöly ja pakokaasu aiheuttavat vieläkin vähän hankaluuksia. Joskus reteästi kävellyn työmatkan päätteeksi saattaa olla nenä kipeä ja iho tuntuu kärsivän myös. Tällä hetkellä päivälämötila on 40 astetta, joten kuumuus tuo oman säväyksensä hyötyliikuntaharrastukseen. Useimmiten taitankin työmatkani bussilla ainakin tulosuuntaan. Joskus saan myös esimieheltäni (tai viimeksi naapuriltani, joka hoksasi minut kävelemässä ruuhkan keskellä) skootterikyydin kotiin. Ruuhka-aikaan busseissa on tiivis tunnelma ja voisi kai sanoa että bussimatkat, skootterikyydeistä puhumattakaan, tuovat väriä arkeen.

Norsut liikenteessä.

Vieläkin tuntuu, että jänniä asioita tapahtuu melkein joka päivä. Eilen kävin ensimmäistä kertaa räätälillä teettämässä salwar kameez- mallista asua valmiista kangassetistä. Ja törmäsin mielenkiintoiseen luomukauppaan ihan omalla asuinalueellani. Tänään join teetä talibanien iskusta selvinneiden naisten kanssa. Ja edelleen joka päivä syön jotain uutta ruokaa. Toimistolla minulle on myös alettu tarjoilla ruokaa kun on huomattu, että en tuo omaa lounasta mukanani.Esimerkiksi tänään söin lounasta kaksi kertaa. Huolestusta toimistolla on herättänyt se, että kävelen liikaa ja syön liian vähän: "Suviben, bus is 1 rupee". Tottahan tuo, mutta kävellen näkee maailmaa. Esimerkiksi teenmyyjät, banaaninmyyjän jonka banaanit maksavat 10 rupiaa/ neljä banaania, banaaninmyyjän, jonka banaanit maksavat 10 rupiaa/ viisi banaania, rasvanlaikuttaman autoriksankorjausalueen, tikkaanmyyjät, parturit, appelsiinikauppiaan, joka ei suostu tinkimään ja pitkän laihan miehen, joka niin usein tulee vastaan samassa paikassa samaan aikaan. Pölyn ja saasteen aiheuttamista vaikeuksista huolimatta tuohon kotimatkaan minä olen sopeutunut niin, että se tuntuu jo siltä kuin kotiin olisi menossa.