Kesäkuussa kentällä matkailu on pitänyt minut kiireisenä. Työtehtävien määrä on kääntynyt nousuun työajan loppupuoliskolla. Hommia olisi Anand/Khedan sekä Vadodaran alueella Gujaratissa ja Dungarpurin alueella Rajasthanissa. Anand/Khedaan liittyen teen dokumentointia SEWA:n projekteista siellä kun taas Vadodarassa ja Dungarpurissa on tarkoitus dokumentoida paikallisia adivasi-kulttuureita ja -perinteitä. Homma ei olekaan mikään ihan pieni ja vaatimaton. Itse viettäisin mielelläni aikaa kentällä enemmänkin, mutta tulkkia on vaikea saada mukaan pitkiksi ajoiksi.
Edellisten kenttämatkojen aikana on kuitenkin ollut ihanaa huomata, että gujaratin kielen alkeet ovat kuin ovatkin tarttuneet päähäni. Dungarpurissa pystyin nyt kommunikoimaan "vanhojen tuttujen" kanssa ja tunsin, että yhteisellä kielellä oli suuri lähentävä vaikutus. Ainakin omaa asemaani se helpotti paljon. Vierailimme uudestaan Pääskyjen hankkeeseen kuuluvissa päiväkodeissa ja tällä kertaa sain haastattelujen tekemisen sijaan keskittyä lasten kanssa hassutteluun ja niiden alkeellisten keskustelujen käyntiin.
Gujaratin kieli tuntuu minusta nyt melkein taianomaiselta. Olen aina yhtä hämmästynyt siitä kun joku ymmärtää mitä yritän gujaratiksi sanoa ja minä ymmärrän mitä vastapuoli tahtoo sanoa. Yhtäkkiä sitä vaan keskustellaan muina miehinä gujaratiksi kyläläisten kanssa. No muina miehinä on ehkä liioittelua, puheesta löytyy vielä vähän suomalaista aksenttia. Lisäksi tällä alueella ihmiset eivät oikeastaan puhu gujaratia vaan eräänlaista gujaratin ja hindin sekoitusta.
Joka tapauksessa, yhteys on löytynyt. Dungarpurin toimistolla pääsin seuraamaan johtajakoulutusta, jonka lomassa pääsin myös testailemaan kielitaitoani naisten kesken kun juttelimme koulutuksesta, avioliitosta ja lapsista. Erityisen antoisaa oli jutella toimiston palvelijan, Hatsubenin ja aurinkopaneelilamppuja kokoavan Lalitabenin kanssa sillä heidät olin tavannut jo edellisillä reissuillani.
Hatsubenin kanssa meistä oli tosin tullut ystävät jo edellisellä vierailulla kun hän lahjoitti minulle hiuspinninsä. Olen käyttänyt pinniä päivittäin maaliskuusta lähtien enkä koko Ahmedabadista ole löytänyt yhtä laadukasta hiustenpidikettä. Nyt vihdoin Dungarpurissa sain ystäväni Hatsubenin avulla ostettua lisää laatupinnejä. Olen huomannut, että siisti hiustyyli on täällä must. Dungarpurin toimistolla tukkani on joka kerta saanut erityishuomiota: milloin sitä on kammattu, milloin laitettu pinnejä tai pompuloita.
Uskon, että ihmiset kokevat olonsa mukavemmaksi seurassani kun tukka on lyhyydestään ja vaaleudestaan huolimatta "mahdollisimman normaali", kun syön intialaiseen tapaan käsin ja osaan juoda yhteisestä vesikupista koskematta sitä huulillla, kun pukeudun intialaiseen tapaan kurta pajamaan ja kun voin muutamin sanoin kommunikoida paikallisella kielellä. En myöskään itse enää tunne oloani niin vieraaksi vaan melko arkiseksi, joskin ulkopuoliseksi, mutta rutinoituneella tavalla.
