Kotona taas

Norsu antoi aamupusun.

Ahmedabadin monsuunisateet vaihtuivat Suomen syyssateisiin. Seitsemän ja puoli hienoa ja antoisaa kuukautta SEWA:ssa on nyt ohi. Monia asioita jää kaipaamaan ja toisia ei ehkä niinkään.

Lähtiessäni ajattelin, ei enää hiostavaa kuumuutta, ei enää seitsemän tunnin nyrkkipyykki-vuoroa sunnuntaisin, ei enää muurahaispolkua lattialla, ei enää muurahaisia vaatekaapissa, ei enää muurahaisia vaatteissa, ei enää muurahaisia läppärin sisällä, ei enää lentävien muurahaisten hyökkäystä lampun kimmppuun iltaisin...

Käsitin, että muurahaiset olivat lähes ainoa asia mitä todella en jää tästä ajasta kaipaamaan. Eniten kaipaan ehkä yllätyksellisyyttä. Kaduilla tapahtui aina jotain mielenkiintoista, niin paljon nähtävää ja niin paljon kuultavaa, aisteille työtä. Opin paljon, en pelkästää SEWA:sta ja työstä vaan yleisemminkin, Intiasta, ihmisistä ja itsestäni.  Kaipaamaan jään toki hienoja ihmisiä, omaa pientä vaaleanpunaista huonettani, temppeleistä aamuin illoin kuuluvaa laulua  ja kotimatkoja riksan kyydissä, pieniä arjen iloja kuten jäätelö lähikiskalta tai apina parvekkeella. Arjen rutiineja.

Kaiken kaikkiaan, luulen että kaipaan myös niitä 7 tunnin käsipyykkivuoroja, pikkuriikkisen. Mutta mukava on myös välillä lähteä, sitten voi aina palata takaisin.