Jännä juttu sattui kun aloittelimme adivasi-kulttuurien dokumentointi-työtä Dungarpurissa. Olin etukäteen lueskellut tilastoja, jotka kertoivat että Dungarpurin adivaseista 75% kuuluu Bhil-yhteisöön, 20% Miina-yhteisöön ja muutama prosentti Damor-yhteisöön. Käytän tässä nyt heimo-sanan sijasta yhteisö-sanaa, mikä ei kylläkään yhtään paremmin kuvaa näiden ihmisryhmien luonnetta.
Tilastojen pohjalta oletin, että SEWA:n jäsenistä suurin osa olisi bhilejä, etenkin kun miinoja luonnehdittiin "kehittyneemmäksi" ja varakkaammaksi heimoksi. Kun sitten päästiin työhön käsiksi, joka ikinen tapaamamme ihminen ilmoitti, että he ehdottomasti ovat miinoja eivätkä missään tapauksessa bhilejä. Kyselin sitten mistähän voisin löytää bhilejä. Monet olivat sitä mieltä, että bhilejä ei löydy Dungarpurista ollenkaan tai ehkä vain siitä yhdestä pienestä kolkasta siellä koilliskulmassa.
Hämmennys oli suuri. Dokumentoinnin tarkoituksena oli pitkällä tähtäimellä luoda keskustelua ihmisten keskuuteen heidän omasta kulttuuristaan ja sen pohjalla oli ajatus kulttuuri-identiteetistä ja ylpeydestä voimavarana. Tähän tietysti liittyi eri yhteisöjen erillisten perinteiden ja tapojen selvittäminen. Mutta bhilit, joita piti olla 75% näyttivät kadonneen kuin tuhka tuuleen.
Asiasta vähän tarkemmin kyseltyämme meille selvisi, että bhilit ovat alkaneet kutsua itseään miinoiksi. Periaattessa kaikki syyt tähän käännökseen liittyvät bhilien ajan mittaan saamaan alhaiseen statukseen ja huonoon maineeseen. Miinat sen sijaan ovat melko hyvässä maineessa koulutuksen ja kehityksen suhteen. Selityksenä oli se, että ne bhilit, jotka pääsivät kehityksen kelkkaan, alkoivat kutsumaan itseään miinoiksi, bhil-nimen huonon kaiun takia. Paremman statuksen toivossa myös muut ovat alkaneet kutsumaan itseään miinoiksi. Kun asiaa kysyy "asiantuntijoilta" eli valtion työntekijöiltä, he sanovat, että KAIKKI tällä alueella ovat bhilejä ja että miinoja ei löydy tältä alueelta. On pieni ristiriita sen välillä mitä ihmiset sanovat ja mitä valtion virkamiehet sanovat.
Tilanne on jännittävä kulttuuri-identiteetin kohottamisen kannalta. Näyttää siltä, että ihmiset ovat "oikeasti" bhilejä, tämän voi päätellä tutkimuskirjallisuuden perusteella. Mutta miten viitata heihin, kun he kokevat loukkauksena sen, että heitä kutsuu bhileiksi. Rohkaiseva ei ollut erään SEWA:n jäsenen kommentti: " Jos sanotaan että olemme adivaseja, niin olemme adivaseja, jos sanotaan että olemme bhilejä, niin hyä, voimme olla bhilejäkin." Ryhmä-identiteetti taitaa tosiaan olla kohotuksen tarpeessa, mutta miten sitä pitäisi lähestyä? Ihmiset kaipaavat lähinnä edistystä ja kehitystä ja bhil-nimestä on tullut niiden antiteesi.
Tätä voisi kutsua alemmuuskompleksiksi. Toisaalta ihmiset ovat oppineet kiertämään sitä kutsumalla itseään miinoiksi. Mutta kun "kaikki" tietävät heidän olevan bhilejä. Miten siis viitata ihmisiin, jotka toisten määrittelyn mukaan ovat bhilejä ja omansa mukaan miinoja. "Oikeiden" miinojen ja bhilien väliset suhteet ovat vielä selvittämättä, sillä "oikeita" miinoja ei ole vielä tullut vastaan, tai mistäs sitä tietää...
Tilastojen pohjalta oletin, että SEWA:n jäsenistä suurin osa olisi bhilejä, etenkin kun miinoja luonnehdittiin "kehittyneemmäksi" ja varakkaammaksi heimoksi. Kun sitten päästiin työhön käsiksi, joka ikinen tapaamamme ihminen ilmoitti, että he ehdottomasti ovat miinoja eivätkä missään tapauksessa bhilejä. Kyselin sitten mistähän voisin löytää bhilejä. Monet olivat sitä mieltä, että bhilejä ei löydy Dungarpurista ollenkaan tai ehkä vain siitä yhdestä pienestä kolkasta siellä koilliskulmassa.
 |
| Lapset nauravat tädille, joka kyselee hassuja. |
Hämmennys oli suuri. Dokumentoinnin tarkoituksena oli pitkällä tähtäimellä luoda keskustelua ihmisten keskuuteen heidän omasta kulttuuristaan ja sen pohjalla oli ajatus kulttuuri-identiteetistä ja ylpeydestä voimavarana. Tähän tietysti liittyi eri yhteisöjen erillisten perinteiden ja tapojen selvittäminen. Mutta bhilit, joita piti olla 75% näyttivät kadonneen kuin tuhka tuuleen.
Asiasta vähän tarkemmin kyseltyämme meille selvisi, että bhilit ovat alkaneet kutsua itseään miinoiksi. Periaattessa kaikki syyt tähän käännökseen liittyvät bhilien ajan mittaan saamaan alhaiseen statukseen ja huonoon maineeseen. Miinat sen sijaan ovat melko hyvässä maineessa koulutuksen ja kehityksen suhteen. Selityksenä oli se, että ne bhilit, jotka pääsivät kehityksen kelkkaan, alkoivat kutsumaan itseään miinoiksi, bhil-nimen huonon kaiun takia. Paremman statuksen toivossa myös muut ovat alkaneet kutsumaan itseään miinoiksi. Kun asiaa kysyy "asiantuntijoilta" eli valtion työntekijöiltä, he sanovat, että KAIKKI tällä alueella ovat bhilejä ja että miinoja ei löydy tältä alueelta. On pieni ristiriita sen välillä mitä ihmiset sanovat ja mitä valtion virkamiehet sanovat.
Tilanne on jännittävä kulttuuri-identiteetin kohottamisen kannalta. Näyttää siltä, että ihmiset ovat "oikeasti" bhilejä, tämän voi päätellä tutkimuskirjallisuuden perusteella. Mutta miten viitata heihin, kun he kokevat loukkauksena sen, että heitä kutsuu bhileiksi. Rohkaiseva ei ollut erään SEWA:n jäsenen kommentti: " Jos sanotaan että olemme adivaseja, niin olemme adivaseja, jos sanotaan että olemme bhilejä, niin hyä, voimme olla bhilejäkin." Ryhmä-identiteetti taitaa tosiaan olla kohotuksen tarpeessa, mutta miten sitä pitäisi lähestyä? Ihmiset kaipaavat lähinnä edistystä ja kehitystä ja bhil-nimestä on tullut niiden antiteesi.
Tätä voisi kutsua alemmuuskompleksiksi. Toisaalta ihmiset ovat oppineet kiertämään sitä kutsumalla itseään miinoiksi. Mutta kun "kaikki" tietävät heidän olevan bhilejä. Miten siis viitata ihmisiin, jotka toisten määrittelyn mukaan ovat bhilejä ja omansa mukaan miinoja. "Oikeiden" miinojen ja bhilien väliset suhteet ovat vielä selvittämättä, sillä "oikeita" miinoja ei ole vielä tullut vastaan, tai mistäs sitä tietää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti