Kotona taas

Norsu antoi aamupusun.

Ahmedabadin monsuunisateet vaihtuivat Suomen syyssateisiin. Seitsemän ja puoli hienoa ja antoisaa kuukautta SEWA:ssa on nyt ohi. Monia asioita jää kaipaamaan ja toisia ei ehkä niinkään.

Lähtiessäni ajattelin, ei enää hiostavaa kuumuutta, ei enää seitsemän tunnin nyrkkipyykki-vuoroa sunnuntaisin, ei enää muurahaispolkua lattialla, ei enää muurahaisia vaatekaapissa, ei enää muurahaisia vaatteissa, ei enää muurahaisia läppärin sisällä, ei enää lentävien muurahaisten hyökkäystä lampun kimmppuun iltaisin...

Käsitin, että muurahaiset olivat lähes ainoa asia mitä todella en jää tästä ajasta kaipaamaan. Eniten kaipaan ehkä yllätyksellisyyttä. Kaduilla tapahtui aina jotain mielenkiintoista, niin paljon nähtävää ja niin paljon kuultavaa, aisteille työtä. Opin paljon, en pelkästää SEWA:sta ja työstä vaan yleisemminkin, Intiasta, ihmisistä ja itsestäni.  Kaipaamaan jään toki hienoja ihmisiä, omaa pientä vaaleanpunaista huonettani, temppeleistä aamuin illoin kuuluvaa laulua  ja kotimatkoja riksan kyydissä, pieniä arjen iloja kuten jäätelö lähikiskalta tai apina parvekkeella. Arjen rutiineja.

Kaiken kaikkiaan, luulen että kaipaan myös niitä 7 tunnin käsipyykkivuoroja, pikkuriikkisen. Mutta mukava on myös välillä lähteä, sitten voi aina palata takaisin.

Kulttuuri-identiteettiä etsimässä

Jännä juttu sattui kun aloittelimme adivasi-kulttuurien dokumentointi-työtä Dungarpurissa. Olin etukäteen lueskellut tilastoja, jotka kertoivat että Dungarpurin adivaseista 75% kuuluu Bhil-yhteisöön, 20% Miina-yhteisöön ja muutama prosentti Damor-yhteisöön. Käytän tässä nyt heimo-sanan sijasta yhteisö-sanaa, mikä ei kylläkään yhtään paremmin kuvaa näiden ihmisryhmien luonnetta.

Tilastojen pohjalta oletin, että SEWA:n jäsenistä suurin osa olisi bhilejä, etenkin kun miinoja luonnehdittiin "kehittyneemmäksi" ja varakkaammaksi heimoksi. Kun sitten päästiin työhön käsiksi, joka ikinen tapaamamme ihminen ilmoitti, että he ehdottomasti ovat miinoja eivätkä missään tapauksessa bhilejä. Kyselin sitten mistähän voisin löytää bhilejä. Monet olivat sitä mieltä, että bhilejä ei löydy Dungarpurista ollenkaan tai ehkä vain siitä yhdestä pienestä kolkasta siellä koilliskulmassa.

Lapset nauravat tädille, joka kyselee hassuja.

Hämmennys oli suuri. Dokumentoinnin tarkoituksena oli pitkällä tähtäimellä luoda keskustelua ihmisten keskuuteen heidän omasta kulttuuristaan ja sen pohjalla oli ajatus kulttuuri-identiteetistä ja ylpeydestä voimavarana. Tähän tietysti liittyi eri yhteisöjen erillisten perinteiden ja tapojen selvittäminen. Mutta bhilit, joita piti olla 75% näyttivät kadonneen kuin tuhka tuuleen.

Asiasta vähän tarkemmin kyseltyämme meille selvisi, että bhilit ovat alkaneet kutsua itseään miinoiksi. Periaattessa kaikki syyt tähän käännökseen liittyvät bhilien ajan mittaan saamaan alhaiseen statukseen ja huonoon maineeseen. Miinat sen sijaan ovat melko hyvässä maineessa koulutuksen ja kehityksen suhteen. Selityksenä oli se, että ne bhilit, jotka pääsivät kehityksen kelkkaan, alkoivat kutsumaan itseään miinoiksi, bhil-nimen huonon kaiun takia. Paremman statuksen toivossa myös muut ovat alkaneet kutsumaan itseään miinoiksi. Kun asiaa kysyy "asiantuntijoilta" eli valtion työntekijöiltä, he sanovat, että KAIKKI tällä alueella ovat bhilejä ja että miinoja ei löydy tältä alueelta. On pieni ristiriita sen välillä mitä ihmiset sanovat ja mitä valtion virkamiehet sanovat.

Tilanne on jännittävä kulttuuri-identiteetin kohottamisen kannalta. Näyttää siltä, että ihmiset ovat "oikeasti" bhilejä, tämän voi päätellä tutkimuskirjallisuuden perusteella. Mutta miten viitata heihin, kun he kokevat loukkauksena sen, että heitä kutsuu bhileiksi. Rohkaiseva ei ollut erään SEWA:n jäsenen kommentti: " Jos sanotaan että olemme adivaseja, niin olemme adivaseja, jos sanotaan että olemme bhilejä, niin hyä, voimme olla bhilejäkin." Ryhmä-identiteetti taitaa tosiaan olla kohotuksen tarpeessa, mutta miten sitä pitäisi lähestyä? Ihmiset kaipaavat lähinnä edistystä ja kehitystä ja bhil-nimestä on tullut niiden antiteesi.

Tätä voisi kutsua alemmuuskompleksiksi. Toisaalta ihmiset ovat oppineet kiertämään sitä kutsumalla itseään miinoiksi. Mutta kun "kaikki" tietävät heidän olevan bhilejä. Miten siis viitata ihmisiin, jotka toisten määrittelyn mukaan ovat bhilejä ja omansa mukaan miinoja. "Oikeiden" miinojen ja bhilien väliset suhteet ovat vielä selvittämättä, sillä "oikeita" miinoja ei ole vielä tullut vastaan, tai mistäs sitä tietää...

Muutama kuva kentältä

Lapset ottivat toisistaan kuvia Child Care Centerissä Manipurissa.

Järjestäydyimme ryhmäkuvaan. (Manipur)

Child Care Centerin lapset ja heidän sisaruksiaan.

Lapset tanssivat kameralle Undradan kylässä 

Teimme tyttöjen kanssa kivitaideteosen. (Undrada)

SEWA:n jäseniä johtajakoulutuksessa piirikunnan toimistolla.

Rina näytti muille miten musiikkileikkiä leikitään (Manipur).

Kyläilyä kylissä

Kesäkuussa kentällä matkailu on pitänyt minut kiireisenä. Työtehtävien määrä on kääntynyt nousuun työajan loppupuoliskolla. Hommia olisi Anand/Khedan sekä Vadodaran alueella Gujaratissa ja Dungarpurin alueella Rajasthanissa. Anand/Khedaan liittyen teen dokumentointia SEWA:n projekteista siellä kun taas Vadodarassa ja Dungarpurissa on tarkoitus dokumentoida paikallisia adivasi-kulttuureita ja -perinteitä. Homma ei olekaan mikään ihan pieni ja vaatimaton. Itse viettäisin mielelläni aikaa kentällä enemmänkin, mutta tulkkia on vaikea saada mukaan pitkiksi ajoiksi.

Edellisten kenttämatkojen aikana on kuitenkin ollut ihanaa huomata, että gujaratin kielen alkeet ovat kuin ovatkin tarttuneet päähäni. Dungarpurissa pystyin nyt kommunikoimaan "vanhojen tuttujen" kanssa ja tunsin, että yhteisellä kielellä oli suuri lähentävä vaikutus. Ainakin omaa asemaani se helpotti paljon. Vierailimme uudestaan Pääskyjen hankkeeseen kuuluvissa päiväkodeissa ja tällä kertaa sain haastattelujen tekemisen sijaan keskittyä lasten kanssa hassutteluun ja niiden alkeellisten keskustelujen käyntiin.

Gujaratin kieli tuntuu minusta nyt melkein taianomaiselta. Olen aina yhtä hämmästynyt siitä kun joku ymmärtää mitä yritän gujaratiksi sanoa ja minä ymmärrän mitä vastapuoli tahtoo sanoa. Yhtäkkiä sitä vaan keskustellaan muina miehinä gujaratiksi kyläläisten kanssa. No muina miehinä on ehkä liioittelua, puheesta löytyy vielä vähän suomalaista aksenttia. Lisäksi tällä alueella ihmiset eivät oikeastaan puhu gujaratia vaan eräänlaista gujaratin ja hindin sekoitusta.

Joka tapauksessa, yhteys on löytynyt. Dungarpurin toimistolla pääsin seuraamaan johtajakoulutusta, jonka lomassa pääsin myös testailemaan kielitaitoani naisten kesken kun juttelimme koulutuksesta, avioliitosta ja lapsista. Erityisen antoisaa oli jutella toimiston palvelijan, Hatsubenin ja aurinkopaneelilamppuja kokoavan Lalitabenin kanssa sillä heidät olin tavannut jo edellisillä reissuillani.

Hatsubenin kanssa meistä oli tosin tullut ystävät jo edellisellä vierailulla kun hän lahjoitti minulle hiuspinninsä. Olen käyttänyt pinniä päivittäin maaliskuusta lähtien enkä koko Ahmedabadista ole löytänyt yhtä laadukasta hiustenpidikettä. Nyt vihdoin Dungarpurissa sain ystäväni Hatsubenin avulla ostettua lisää laatupinnejä. Olen huomannut, että siisti hiustyyli on täällä must. Dungarpurin toimistolla tukkani on joka kerta saanut erityishuomiota: milloin sitä on kammattu, milloin laitettu pinnejä tai pompuloita.

Uskon, että ihmiset kokevat olonsa mukavemmaksi seurassani kun tukka on lyhyydestään ja vaaleudestaan huolimatta "mahdollisimman normaali", kun syön intialaiseen tapaan käsin ja osaan juoda yhteisestä vesikupista koskematta sitä huulillla, kun pukeudun intialaiseen tapaan kurta pajamaan ja kun voin muutamin sanoin kommunikoida paikallisella kielellä. En myöskään itse enää tunne oloani niin vieraaksi vaan melko arkiseksi, joskin ulkopuoliseksi, mutta rutinoituneella tavalla.

Eleiden ihmeellinen maailma

Pikkuhiljaa olen alkanut tottumaan siihen, että en kovinkaan usein ole keskusteluissa ja tilanteissa täysin mukana. Toimistolla puhutaan gujaratia, jota harjoittelusta huolimatta en vielä juurikaan ymmärrä. Pystyn kuitenkin välillä erottamaan  aiheita keskustelun lomasta ja hyötyä on myös siitä, että intialaiset käyttävät joitakin englannin kielen sanoja puheessaan.  Lisähaastetta keskustelun seuraamiseen tuo ruumiinkielen, ilmeiden ja eleiden erilaisuus. Luulen, että monesti tulkitsen keskustelun sävyn väärin.

Omalla kohdallani vaikeuksia aiheuttaa se, että en tiedä milloin ihmiset ovat tyytyväisiä ja milloin tyytymättömiä. Miten pitäisi toimia kun riksakuski vastaa kysymykseen "Tiedätkö missä tämä paikka on?" päänkeikutuksella, joka minun mielestä ei tarkoittaa "En tiedä tai voin ehkä tietääkin", ja säestää keikutusta tyytymättömällä ilmeellä? Yleensä tämä ele tarkoittaa "Kyllä". Mutta kannattaako hypätä riksaan, jos ei ole varma...? Toisaalta usein riksakuskit eivät tiedä missä mikään paikka on, mutta he selvittävät sen kyllä matkan varrella.

Pitkään minussa hämmenystä herättänyt ele oli kulmien kohottelu, joka saattoi jatkua pitkänkin aikaa, koska en tiennyt miten minun pitäisi reagoida. Vaistomaisesti kohottelin kulmia takaisin, mikä pitkitti tätä ilmehdintää entisestään. Nyt kuitenkin tiedän, että kulmien kohottelu kahden ihmisen katseen kohdatessa tarkoittaa "Mitä?" tai "What's up"?. Ilmeiden tulkintaa vaikeuttaa se, että niitä ei pehmennetä hymyllä, vaan yleensä naama pysyy melko vakavana tai peruslukemilla. Ilmeitten vakavuus saa kaikki eleet tuntumaan siltä kuin ne viittaisivat tyytymättömyyteen. Tämä taas aiheuttaa intialaiseen ruumiinkieleen tottumattomassa epävarmuutta.

Epävarmuuteen johtavia ilmeitä ovat myös käden heilautus ja nenän nyrpistys, joka minusta näyttää sanovan: "En halua kuulla enempää." En vieläkään ole varma mitä nämä mielestäni tyytymättömyyttä ilmaisevat eleet tarkoittavat. Luulen, että kädenheilautus voisi merkitä jotain sellaista kuin "Älä siitä huolehdi". Mutta varma en ole.

Työpaikalla tunnen itseni välillä vähän yksinkertaiseksi kun joudun kysymään asioita moneen kertaan. Kun moniin kysymyksiin vastataan ilmeillä ja eleillä, jotka omaan elemakuuni näyttävät torjuvilta, joudun varmistelemaan mitkä niiden käyttäjien todelliset tarkoitukset ovat ja välillä omaan työhön liittyvien seikkojen selvittely onkin haastavaa. Onneksi pikku hiljaa olen alkanut luottamaan siihen, että ruumiinkieli ei todennäköisesti viittaa tyytymättömyyteen. Silti en voi välttyä siltä, että oma ruumiinkieleni näissä tilanteissa kuvastelee usein hämmennystä. Sitäkään ei voi välttää, että välillä tekee mieli vaatia latomaan kaikki kortit pöytään ja jättää eleet sikseen. "Kyllä vai ei?" Tahdon kysyä.

Ruumiin kieli on todella jännä juttu, kun sen on niin tarkkaan sisäistänyt eikä siitä noin vain pääse eroon. Itsekin olen aiheuttanut hämmenystä omilla eleilläni. Jokin äänne mikä itselläni tarkoittaa suurinpiirtein :"Ymmärrän, jatka, kerro lisää." tarkoittaa täällä selvästikin "En ymmärtänyt, voitko toistaa." Niinpä saan aika usein kuulla asiat tuplana. Lisäksi käytän kieltäytymiseen käsielettä, joka tuntuu tarkoittavan "Kyllä kiitos, otan lisää." Olen yrittänyt kiinnittää näihin huomiota ettei ihmisillä menisi hermot kun kaiken saa toistaa enkä tunnu osaavan päättää haluanko lisää kahvia, ruokaa, vettä tai mitä milloinkin. Nämä eleet tuntuvat kuitenkin olevan niin syvään juurtuneita etten itsekään huomaa niitä käyttäväni.

Hassuja ja vähemmän hassuja väärinkäsityksiä tapahtuu, mutta koko ajan onneksi oppii lisää ja sosiaalinen varmuus karttuu.

Arkea Ahmedabadissa

Lehmä yllätti vihannesmyyjän. Myös koira hyötyi.

Tuoretta tomaattia kelpaa märehtiä.

Asusteltuani täällä Ahmedabadissa kaksi kuukautta, olen sopetunut toisiin asioihin vähän paremmin ja toisiin ehkä vähän huonommin. Aloitetaan vaikka eläimistä. Koirat, kissat, apinat, vuohet, norsut, kamelit, myös hevoset, joskus aasit sekä puhvelit ja tietysti  lehmät tuovat väriä arkeen. Kaikkia näitä on nimittäin mahdollista kohdata työmatkallani. Puhun tietysti omasta arjestani, paikalliset ovat näihin tottuneet. Vaikka kyllä myös paikalliset kiinnittävät huomiota apinaveijareihin ja olosuhteiden pakostakin valtaviin pääkatua tallusteleviin elefantteihin. Itse olen jo lähes täysin tottunut lehmiin, mutta apinat ja norsut jaksavat kyllä herättää kiinnostusta. Ahmdebadin apinat ovat väriltään kauniin harmaita ja isoimmat urosapinat yltävät aikamoisiin mittoihin. Omalla asuinalueellani Fatehpurassa ja myös omalla parvekkeellani sekä sen lähipuissa näitä karvaisia kavereita näkyy harva se päivä. Ja mukavaahan niiden touhuja on seurailla, tarpeeksi etäältä. Vaikka intialaiset yleensä pitävätkin näistä pyhistä eläimistä, tiedetään niiden myös muuttuvan helposti agressiivisiksi ja aiheuttavan joissain kaupungeissa mittavia tuhoja. Onneksi oman pihani apinat ovat olleet melko rauhallisia. Nostan silti pyykit sisään kuivumaan jos lähden kotoa.

Asun vuokralla mukavan perheen luona kohtuullisen matkan päässä toimistolta, jossa työskentelen. Varsinainen vuokraemäntäni on vanhempi leskirouva, joka asuu taloa poikansa perheen kanssa. Vuokraemäntäni ei puhu juuri englantia, mutta silti olemme onnistuneet käymään monia intialaiseen ruokakulttuuriin ja ruuanlaittoon liittyviä keskusteluja. Myös uskonto on puhuttanut meitä. Hänen miniänsä taas on toiminut neuvonantajanani lukemattomissa tilanteissa ja lähes päivittäin tämä perhe joutuu vastailemaan kysymyksiini kuten: Paljonko on appelsiinien hinta tällä hetkellä? Entä tällä hetkellä? Mistä saa ostaa curdia (jogurttia)? Mikä on se ja se gujaratiksi? Mikä hedelmä tämä on? Onko tämä hedelmä? jne. Miniä on nyt myös alkanut virallisesti opettaa minulle gujaratia ja pidämme tunteja 2-3 kertaa viikossa. Tosin hän on ollut viime aikoina hyvin kiireinen sillä tyttärien koeviikot (final exams) lähestyvät ja tämä vaatii vanhemmilta osallistumista heidän opiskeluunsa. Usein lasten kanssa opiskelu vie miniän illoista suurimman osan.Vuokraani kuuluu aamiainen ja illallinen talossa, joten illallisaikaan tulen yleensä viettäneeksi aikaa myös isäntäperheeni kanssa. Heidän nuorempi tyttärensä (5-6v) tykkää hapankorpuista ja salmiakista tai sitten hän on vain erittäin kohtelias ja hyvin kasvatettu. Itse taas olen kääntymässä liiallisen sokerin käytön ystäväksi kuin huomaamattani. Gujarat on tunnettu makeista herkuistaan. Ja sokeria lisätään kaikkeen puurosta jogurttiin ja hedelmiin. Väriä arkeen tässäkin.

Apinat pihalla.

Väriä ei puuttunut myöskään viime viikon lopun kriketin world cupin finaaliottelusta, jossa Intia voitti Sri Lankan käsittääkseni melko jännittävässä pelissä (katsoin kyllä neljä tuntia kahdeksantuntisesta ottelusta). Kriketti on täällä, uskaltaisinko sanoa, pyhä asia. Itse olen vihdoin myös oppinut ymmärtämään ainakin olennaisimmat säännöt tästä herrasmiesten pelistä, mikä onkin melko tärkeää kulttuurillista tietoa ja mahdollistaa moneen keskusteluun osallistumisen. Intian joukkueella on myös oma Teemu Selänne, Tendulkar, joka ei ollut voittanut world cupia kertaakaan, mutta nytpä voitti. Intian voiton jälkeen juhlat jatkuivat kaduilla yömyöhään ihmisten huutaessa, vislatessa ja tanssiessa autojen katoilla. Tosin melkein yhtä suuri karnevaali pantiin pystyyn kun Intia voitti Pakistanin semifinaaleissa.

Asiat joihin sopeutuminen on vähän vaikeampaa, ovat tietysti niitä ikävämpiä asioita. Liikenteen rytmiin olen jo tottunut enkä ajattele enää kuolemaa tietä ylittäessäni, mutta liikenteen saasteet, pöly ja pakokaasu aiheuttavat vieläkin vähän hankaluuksia. Joskus reteästi kävellyn työmatkan päätteeksi saattaa olla nenä kipeä ja iho tuntuu kärsivän myös. Tällä hetkellä päivälämötila on 40 astetta, joten kuumuus tuo oman säväyksensä hyötyliikuntaharrastukseen. Useimmiten taitankin työmatkani bussilla ainakin tulosuuntaan. Joskus saan myös esimieheltäni (tai viimeksi naapuriltani, joka hoksasi minut kävelemässä ruuhkan keskellä) skootterikyydin kotiin. Ruuhka-aikaan busseissa on tiivis tunnelma ja voisi kai sanoa että bussimatkat, skootterikyydeistä puhumattakaan, tuovat väriä arkeen.

Norsut liikenteessä.

Vieläkin tuntuu, että jänniä asioita tapahtuu melkein joka päivä. Eilen kävin ensimmäistä kertaa räätälillä teettämässä salwar kameez- mallista asua valmiista kangassetistä. Ja törmäsin mielenkiintoiseen luomukauppaan ihan omalla asuinalueellani. Tänään join teetä talibanien iskusta selvinneiden naisten kanssa. Ja edelleen joka päivä syön jotain uutta ruokaa. Toimistolla minulle on myös alettu tarjoilla ruokaa kun on huomattu, että en tuo omaa lounasta mukanani.Esimerkiksi tänään söin lounasta kaksi kertaa. Huolestusta toimistolla on herättänyt se, että kävelen liikaa ja syön liian vähän: "Suviben, bus is 1 rupee". Tottahan tuo, mutta kävellen näkee maailmaa. Esimerkiksi teenmyyjät, banaaninmyyjän jonka banaanit maksavat 10 rupiaa/ neljä banaania, banaaninmyyjän, jonka banaanit maksavat 10 rupiaa/ viisi banaania, rasvanlaikuttaman autoriksankorjausalueen, tikkaanmyyjät, parturit, appelsiinikauppiaan, joka ei suostu tinkimään ja pitkän laihan miehen, joka niin usein tulee vastaan samassa paikassa samaan aikaan. Pölyn ja saasteen aiheuttamista vaikeuksista huolimatta tuohon kotimatkaan minä olen sopeutunut niin, että se tuntuu jo siltä kuin kotiin olisi menossa.

Maataloutta ja aurinkopaneelilamppuja Dungarpurissa

"Have you ever walked this kind of terrain?" Kysäisi minulta dungarpurilainen maalaistalon emäntä ja kylänsä SEWA-johtaja (agevan) saatellessaan meitä bussipysäkille. Ympärillä levittäytyivät hiekkaiset ja kiviset kukkulat ja kuivahtaneet pengerviljelmät. Täytyypä myöntää, että tällainen maasto ei itselleni ihan tuttua ole. "Miten täällä voi kasvaa mikään?" ajattelin.

Tähän mennessä olen tehnyt kaksi kenttämatkaa tälle kuivuuden kurittamalle Dungarpurin alueelle, joka sijaitsee Rajasthanin osavaltiossa. Dungarpurin kylien pääsääntöinen elinkeino on maatalous, mutta kuivuuden takia viljely on hankalaa ja epävarmaa. Jos monsuunisateet jäävät vähäisiksi tai eivät saavu ollenkaan, jää satokin saamatta. Lisäksi maataloutta vaivaa kunnollisten työkalujen- ja välineide puute, kunnollisten siementen ja lannotteiden puute ja maan eroosio. Monissa tapauksissa naiset ovat täysin vastuussa maatilojen hoidosta, sillä miehet muuttavat kaupunkeihin työn perässä. Kun kerron Ahmedabadissa, että työni koskee Dungarpurin aluetta, saan yleensä kuulla arvion siitä kuinka suuri osuus kaupungin palvelusväestä (Intiassa kaikki joilla on vähänkin varaa, palkkaavat palvelijoita) ja rakennustyöläisistä on peräisin Dungarpurin alueelta. Todellista määrää en tiedä, mutta ainakin Dungarpurilla näyttää olevan Ahmedabadissa maine palvelusväen ja siirtotyöläisten lähteenä.

Turhaan SEWA ei siis ole kohdistanut toimiaan alueella uusien elinkeinojen luomiseen. Tavoitteena on opettaa ihmisille uusia taitoja, joilla ansaita elantonsa, jotta he pystyisivät tasapainottamaan epävarman maanviljelyn horjuttamaa talouttaan. Naisjärjestönä SEWA pyrkii naisten voimallistamisen kautta vaikuttamaan yleiseen kehitykseen eli sen järjestämät koulutukset ovat naisille suunnattuja. Toiminnan ydin ovat naisten oma-apuryhmät (Self Help Groups), jotka säästävät yhdessä rahaa ja lainaavat sitä toisilleen. Säästääkseen rahaa on sitä myös saatava jostain. Dungarpurin alueella SEWA on järjestänyt jäsenilleen koulutuksia ainakin kankaankudonnassa, suitsuketikkujen ja pesupulverin tekemisessä ja aurinkoenergialla toimivien lamppujen kokoamisessa ja korjaamisessa. Uusien elinkeinomahdollisuuksien lisäksi naisille järjestetään toki monenlaisia jäsenyyskoulutuksia, jotka tähtäävät naisten toimintavalmiuksien ja vaikutusmahdollisuuksien kasvattamiseen. Heitä neuvotaan esimerkiksi osallistumaan kylissä kuukausittain järjestettäviin gram sabha-kokouksiin, joissa keskustellaan kylää koskevista aiheista ja joissa jokainen kyläläinen voi ilmaista mielipiteensä ja ehdotuksensa.  Joissain kylissä naiset eivät ole aikaisemmin lainkaan osallistuneet näihin kokouksiin tai jos ovat, niin he ovat olleet ainoastaan kuuntelijan roolissa. Naiset ovatkin ottaneet monin paikoin edistysaskeleita kyliensä puolesta. Useasti aktiivisimmat jäsenet  ovat kylien SEWA-johtajia, agevan:eja, jotka ovat tehneet aloitteita esimerkiksi käsipumppujen ja lastenhoitopaikkojen saamiseksi kyliin.

Yksi alueen mielenkiintoisista projekteista koskee aurinkoenergialamppuja. SEWA on kouluttanut kaksi ryhmää (12-14 naista) kokoamaan lamppuja, joiden mukana tulee pieni aurinkopaneeli, jonka keräämällä energialla lamput toimivat. Monissa Dungarpurin alueen taloissa ei ole sähköä, joten illat ja aamut ovat pimeitä töiden ja askareitten suorittamista varten. Nekin talot, joilla sähköt on, kärsivät yleisistä sähkökatkoista. Sähkön puuttuessa ihmiset käyttävät kerosiinilamppuja, joiden käry aiheuttaa päänsärkyä, kurkkukipua ja ärsytystä silmissä. Näiden lamppujen valo ei myöskään ole kovin tehokas. SEWA:n aurinkolamput ovatkin saaneet innostuneen vastaanoton alueella, jolla mikään muu järjestö ei ole aloittanut vastaavaa hanketta.

Aurinkolampuista on hyötyä niin sisä- kuin ulkotöissäkin, joten vaikka talossa olisikin sähköt saattaa aurinkolamppu olla tarpeen ulos mentäessä. Naiset heräävät usein jo viiden aikaan aamulla aloittamaan kotitalousaskareet ja siihen aikaan on vielä pimeää. Illalla pimeä tulee seitsemän aikaan, jonka jälkeen ihmiset työskentelevät vielä pelloillaan ja hoitavat karjaansa. Aurinkolampusta onkin suurta hyötyä iltapuuhissa. Suuri hyödynsaajaryhmä ovat perheiden lapset, jotka käyttävät lamppua iltaisin koulutehtävien tekoon. Äidit ovat muunmuassa kertoneet lapsien jaksavan opiskella kauemmin kun heillä on parempi valo käytössään, eikä heidän silmiään ala särkeä niinkuin aikaisemmin. Aurinkolamppu on toki myös turvallisempi käyttää kuin kerosiinilla toimiva ja säästäähän siinä rahaakin kun ei tarvitse ostaa kerosiinia. Rahaa säästyy myös jos käyttää sähkövalojen sijaan aurinkolamppua sillä sähkö on hyvin kallista. Kaiken lisäksi aurinkoenergia on ympäristöystävällistä.

Aurinkolamput eivät ainoastaan valaise iltaa vaan niillä voi myös ladata kännykän akun. Intian maaseudulla, jossa monet kylät ovat aikaisemmin olleet vailla puhelinyhteyttä, kännykästä on tullut joka päiväinen  kommunikaatioväline, jonka avulla maaseudun asukkaatkin pystyvät hoitamaan paremmin asioitaan. Naisille, jotka avioliiton solmimisen yhteydessä muuttavat asumaan miehensä kotikylään, kännykät ovat mahdollistaneet paremmat yhteydenpitomahdollisuudet perheisiinsä. Kännykän akun lataaminen ilman sähköä on kuitenkin hankaloittanut sen käyttöä. Joissain kylissä Dungarpurinkin alueella latausreissulle on lähdetty monen kilometrin kävelymatkan päähän. Aurinkolampun omistajat voivat nyt ladata akun kotonaan säästäen aikaa ja mahdollisesti myös rahaa, mikäli he ovat aikaisemmin maksaneet lataamisesta.

SEWA:n lampuilla on myös työllistävä vaikutus, sillä SEWA on kouluttanut jäseniään kokoamaan lamppuja, mistä heidän on nyt mahdollista saada elantonsa. Kaikista kylistä pyritään myös kouluttamaan ihmisiä korjaamaan lamppuja, jotta korjauttaminen olisi mahdollisimman vaivatonta, eikä toisi liikaa kuluja omistajille. Nerokasta.

Alueen kuivuutta ja maatalouden ongelmia sinällään tällaiset projektit eivät kuitenkaan pysty ratkaisemaan. Jos maatalous olisi kannattavaa, ihmisten ei tarvitsisi muuttaa, eikä hankkia uusia elinkeinoja. Tosin maaseudullakin ihmiset tarvitsevat rahaa ja jos perheellä ei ole tarpeeksi maata viljelläkseen edes omiin tarpeisiinsa, eivät he voi hankkia tuloja maataloudella. Vaikka maatalous on pääasiallinen elinkeino, on suurella osalla perheistä muitakin tulonlähteitä, joista yleisin, etenkin naisten keskuudessa, tuntuu olevan NREGA. NREGA (National Rural Employment Guarantee Act) on kansallinen ohjelma, jossa hallitus takaa maaseudun väestölle töitä sadaksi päiväksi vuodessa. NREGA-työ on luokassa unskilled manual labor, joka tarkoittaa raskasta ruumiillista työtä. Työn saanti on myös rajattu sataan päivään vuodessa ja kuukausiansiot ovat 800-1200 rupiaa (13-20€). Tuloistaan ihmiset pystyvät kuitenkin halutessaan säästämään rahaa suurempia menoeriä varten, jollaisia ovat mm. lasten koulutus ja avioliitot. Lisäksi haaveissa on usein paremman talon rakentaminen. Tulonlähteitä siis kaivataan, jotta tulevaisuuden suunnittelu olisi mahdollista. Naisille uudet tulonlähteet ovat tärkeitä myös heidän taloudellisen riippumattomuutensa kannalta. He saavat päätösvaltaa rahankäyttöasioissa.

Vaihtoehtoisten tulonlähteiden kehittämisen lisäksi SEWA:n tarkoituksena on myös kohdentaa toimia maatalouden tuottavuuden parantamiseen, jotta ihmiset saisivat suuremman hyödyn tekemästään työstä ja tarvitsisivat vähemmän vaihtoehtoisia tulonlähteitä, kuten palkkatyötä. Tosin ihmiset aina tarvitsevat myös rahaa ja niin kauan kuin sitä saa eniten muuttamalla kaupunkeihin siirtotyövoimaksi, niin ihmiset varmaankin niin tekevät.